Thursday, April 12, 2018

The Patsy (1964)


The Patsy (1964). Singing lesson: Jerry Lewis (Stanley Belt) and Hans Conried (Prof. Mulerr). The ultrasonic yell of the Professor whose fingers have been stuck under the lid of the piano. From Ways of Seeing.

Jerry neropattina / Sprattelgubben
    US © 1964 Patti Enterprises. Distr: Paramount Pictures. P: Ernest D. Glucksman. D: Jerry Lewis. SC: Jerry Lewis, Bill Richmond. DP: W. Wallace Kelley – Technicolor – 1,85:1. AD: Cary Odell, Hal Pereira. Set dec: Sam Comer, Ray Moyer. Process photography: Farciot Edouart. Special photographic effects: Paul K. Lerpae. Cost: Edith Head. Makeup: Wally Westmore. Hair: Nellie Manley. M: David Raksin. Jack Brooks. Song: "I Lost My Heart in a Drive-In Movie" (David Raksin, Jack Brooks). S: Charles Grenzbach, Hugo Grenzbach – mono (Westrex Recording System). ED: John Woodcock. Casting: Edward R. Morse.
    C: Jerry Lewis (Stanley Belt), Ina Balin (Ellen Betz), Everett Sloane (Caryl Fergusson), Phil Harris (Chic Wymore), Keenan Wynn (Harry Silver), Peter Lorre (Morgan Heywood), John Carradine (Bruce Alden), Hans Conried (Prof. Mulerr).
    Cameos: George Raft, Hedda Hopper, Ed Sullivan, Ed Wynn, Mel Tormé, Rhonda Fleming, Scatman Crothers, Phil Foster, Billy Beck, Hans Conried, Richard Deacon, Del Moore, Neil Hamilton, Buddy Lester, Nancy Kulp, Norman Alden, Jack Albertson, Richard Bakalyan, Jerry Dunphy, Kathleen Freeman, Norman Leavitt, Eddie Ryder, Lloyd Thaxton, Lorne Greene, Pernell Roberts, Michael Landon, Dan Blocker, Fritz Feld.
    Shooting: 6.1.–28.2.1964 Paramount Studios (5555 Melrose Avenue, Hollywood). Premiere: 8.6.1964 (Los Angeles), 12.8.1964 (New York City).
    Helsinki premiere: 2.10.1964 Aloha, distr: Paramount Pictures – tv: 27.11.1971 MTV1, 29.11.1983 MTV2, 6.8.2006 and 24.12.2006 Yle Teema – dvd: 2005 Finnkino – VET 70052 – S – 2800 m / 101 min
    A vintage print with Swedish subtitles screened at Cinema Orion, Helsinki (Jerry Lewis in memoriam), 12 April 2018

The Patsy, one of Jerry Lewis's greatest films, was his penultimate production for Paramount Pictures and already a kind of a farewell to the studio.

Martin and Lewis had started at Paramount in 1949 with My Friend Irma, and when Lewis debuted as a director in 1960 he became the last new genius director of the Hollywood studio system. Lewis's films were pronouncedly Paramount creations: artificial paradises, fantasies with affinities with the musical comedy idiom.

They were spectacular, glamorous, in Technicolor, and based on Paramount studio expertise in all departments: costumes, sets, visual effects, cinematography. Lewis respected studio veterans and was happy to engage Hollywood old-timers to the max in the cast. The Lewis paradox is that his films are late blossoms of the studio system yet modernist in ways comparable with Godard and Tati.

Many of Lewis's films, such as The Ladies' Man, are gag-driven, but The Patsy is plot-driven. A big star dies in a plane crash, and his brain trust decides to make a new star of a nobody – Jerry Lewis as bellboy Stanley.

The plot is about the manufacturing of a star, a variation and a parody of the Pygmalion narrative with Jerry as Galatea and American show business as Pygmalion. Tailoring, coiffure, singing lessons, step dance exercises, and classical dancing are among the episodes, all ripe with gag possibilities. With his brain trust, Stanley tries hard to learn jokes and comic routines. At each stage it becomes clearer that he is devoid of talent.

No better are his appearances at cocktail parties and public relations events. When he is told to be humble he crawls like a slave and licks a hand like a dog. When he is asked to relax he becomes totally limp. Unsure of what is wanted of him he becomes totally cramped. His awkward presence turns these events into such parodies of their inherent phoniness that they become entertaining to veterans such as Hedda Hopper.

When Stanley who is tone deaf, without musical talent and a singing voice is asked to lip-synch a rock'n'roll hit song written for him ("I Lost My Heart in a Drive-In Movie") he botches even that. As a performer Stanley is a walking disaster.

During these soulless proceedings only one person is interested in Stanley as a human being: Ellen Betz (Ina Balin), the secretary of the brain trust. In the middle of the noisy and trivial pop world there is a silent (dialogueless) flashback to Stanley's teenage days, his humiliating memories from a school dance when he first met Ellen. Ellen is given the most profound words of the film: "The sweet things and the good things aren't always the things that make us better people. I think the heartaches and unpleasant things, even the heavy burdens we've had placed upon us, make us stronger in the long run." The performances in this scene make it a privileged moment, a center of gravity.

The jokes written for Stanley play with the theme of identity ("I'd like to introduce myself... but I don't know me either"). The pathos, the fear of failure, and the nightmare of losing identity are treated in ways that border on horror and with an acute sense of the uncanny. There is an affinity with the world of Andy Kaufman as interpreted by Jim Carrey in Man on the Moon, directed by Milos Forman (who died 13 April 2018).

The narrative is obviously taking us towards a final catastrophe but the film-makers lack the courage of their convictions, and instead there is a fairy-tale happy ending (Stanley turns out to be an exceptionally talented star in the Ed Sullivan Show) and a meta-filmic "it's only a movie" ending (everything has happened on a studio stage). These endings water the film down.

The film is well cast. Jill St. John (Who's Minding the Store?) and Ina Balin belong to Jerry Lewis's most attractive female leads. It's not only that they are lovely to look at. They seem to be able to truly respond to Jerry and see through his clown masquerade. They are like Edna Purviance, Charles Chaplin's most durable partner in many of his best films: a center of sanity and a gifted comedienne radiating a more subtle sense of humour than Mr. Clown himself.

Jerry Lewis never imitated his models but there are affinities and connections to his favourite ones. The name Stanley is yet another hommage to Lewis's friend and mentor Stan Laurel. The awkward sequences with clothes (the tailor sequence, the school dance, and the tuxedo sketch) have echoes of Harold Lloyd's Fall Frolic sequence in The Freshman. And there is the fundamental affinity with Charles Chaplin, the cosmic solitude, the sense of rejection, and the sense of being an alien trying to accommodate into a strange world. (The ultimate Pygmalion narrative. And the story of every human being, born into this strange world as a baby.)

Bright Technicolor in a very good print in which only the beginning seems slightly duped and fading.

OUR PROGRAM NOTE FROM MARKKU TUULI:
OUR PROGRAM NOTE FROM MARKKU TUULI:

Jerry neropattina sisältää valtavasti Jerry Lewisin bravuurinumeroita naamanvääntelyineen ja liikkeellisine vitseineen, mutta toisaalta se on Lewisin vakavin elokuva, jossa pohjateema ”ihmisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on” tulee hyvin voimakkaasti esiin. Niinpä ne, jotka pystyvät erottamaan vain Lewisin vitsit saavat kenties huomata istuvansa pitkiä aikoja vailla naurun virettäkään. Edellä sanottu ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö Jerry neropattina olisi hauska elokuva, sillä se on monin paikoin hauskempi ja älykkäämpi kuin mikään Lewisin aikaisemmista elokuvista.
    Mutta Neropatissa Lewis pyrkii tarkastelemaan ironialla sitä maailmaa, jossa hän todella elää. Elokuvan keskusteemana on koomikon kuolema, jolloin hänen aivoriihensä jää työttömäksi. Tämä Hollywoodin lahjakkaimmista asiantuntijoista koottu aivotrusti päättelee tällöin, että he pystyvät tekemään uuden koomikon kenestä tahansa vain opettamalla tälle kaiken minkä he tietävät.
    Uhriksi joutuu hotellin piccolo Stanley, joka epäonnistuneella hetkellä saapuu tuomaan juomia aivo-trustin huoneeseen. Seuraa ketju tapahtumia, jotka jokaisen showtähdeksi pyrkivän on käytävä läpi. Ulkomuodon kohentaminen, tanssi-, laulu-, näyttely- ym. tuntien ottaminen, pressikampanja ja muut kieroilut nimen tekemiseksi tunnetuksi silmäätekeville rahakasoille. Siitä, mitä tapahtuu, jos tähtikandidaatti ei olekaan koneistonsa tasolla, Lewis yrittää elokuvassaan kertoa.
    Jerry neropattina on myös erinomainen tilaisuus tarkkailla sitä, mistä hänen elokuviensa komiikka muodostuu. Maailma, jossa Jerry, tavallisesti herkkä ja ujo mies, mutta kokemuksissaan lapsen tasolla oleva, aina parhaansa yrittävä ihminen, liikkuu, on tosikkomainen ja mekaaninen kilpailuyhteiskunta. ”Amerikkalaisen unelman” mukaisesti ihmisen pitäisi olla paras jollakin alalla, eikä ympäristö pysty ymmärtämään Jerryn kunnianhimottomuutta ja tyytyväisyyttä siihen, mitä hän on. Ihmiset arvioivat toisiaan siitä, miten hän on menestynyt, riippumatta siitä, mitä hän on, kun taas Jerry haluaa arvostaa ihmistä sen mukaan, mitä hän todella on, riippumatta menestyksestä. Näistä arvoristiriidoista syntyvät Neropatin tilanteet.
    Ulkoisesti Jerryn komiikka perustuu suunnilleen samaan kuin monien animaatioiden tekniikka. Hän ajaa aina hieman yli todellisuuden rajojen, kuitenkin niin, että tilanteiden loogisuus säilyy. Kun käsittämättömän rahatarjouksen kuullessaan ihmisen voidaan kuvitella alkavan nikotella tai änkyttää, Jerry saa aikaan kohtauksen, jossa hänen silmänsä pullistuvat ulos eikä puhe luista lainkaan. Kun ihmisen voidaan ajatella tavatessaan henkilön, josta hänen pitäisi hyötyä, alkavan hienovaraisen mairittelun ja varovan loukkaamasta tätä, Jerry taas suorastaan matelee hänen jalkoihinsa ja nuolee hänen kättään.
    Kun Jerryn laulunopettajan sormet jäävät flyygelin kannen väliin, hänen äänensä kohoaa korke-uksiin, joka rikkoo kaiken sen korvaamattoman antiikkiesinevaraston, jota hän on yrittänyt suojella, ja kun Jerry saa suudelman rakastamaltaan tytöltä, hän muuttuu punaiseksi kuin krapu. Kaikki tämä perustuu aina siihen, mitä voidaan ajatella mahdolliseksi, kun todellisen raja hieman ylitetään. Juuri tästä loogisuudesta hauskuus syntyy.

– Markku Tuulen mukaan (Katso! liittyen tv-lähetykseen 27.11.1971) AA 12.4.2018

No comments: