Sunday, August 07, 2016

The Quiet Man

The Quiet Man. In memoriam Maureen O'Hara (1920–2015). Mary Kate Danaher meets the desperate Sean Thornton who is riding like a wild man.

Vaitelias mies / Hans vilda fru. US © 1952 Republic Pictures. PC: Argosy. P: John Ford ja Merian C. Cooper / (ass P: Michael Killanin) / Republic / Herbert J. Yates. D: John Ford. SC: Frank S. Nugent – adapted by Richard Llewellyn – based on the story by Maurice White (Saturday Evening Post, February 1933). DP: Winton C. Hoch – Technicolor – 1,37:1. Second unit cinematography: Archie Stout. M: Victor Young.
    Songs: “The Isle of Innisfree” (original song for the movie, Richard Farrelly 1950), perf. Maureen O'Hara, "Galway Bay" (Arthur Colahan), ”The Humour Is On Me Now” (trad arr. Richard Haywood), ”The Young May Moon” (Thomas Moore) perf. Maureen O'Hara, ”The Wild Colonial Boy” (trad., adapt. Sean O'Casey and Dennis O'Casey), ”Mush-Mush-Mush Tural-i-addy” (trad., adapt. Sean O'Casey and Dennis O'Casey), "Rakes of Mallow" (trad.), "Rising of the Moon" (trad.), "I'll Take You Home Again Kathleen" (Thomas Payne Westendorf 1875), "The Kerry Dance", "Barbary Bell", "Believe Me If All Those Endearing Young Charms" (trad. 1808), "Mitty Matty Had A Hen" (trad.).
    AD: Frank Hotaling. Set dec: John McCarthy, Jr., Charles Thompson. Cost: Adele Palmer. ED: Jack Murray, (Barbara Ford). Cost: Adele Palmer. S: T. A. Carman, Howard Wilson – mono (RCA Sound System). Technicolor consultant: Francis Cugat.
    D: John Wayne (Sean Thornton), Maureen O’Hara (Mary Kate Danaher), Barry Fitzgerald (Michaeleen Oge Flynn), Ward Bond (Father Peter Lonergan), Victor McLaglen (Squire ”Red” Will Danaher), Mildred Natwick (the widow Sarah Tillane), Francis Ford (Dan Tobin), Eileen Crowe (Mrs. Elizabeth Playfair), May Craig (fishwoman with basket at the railway station), Arthur Shields (Reverend Cyril Playfair), Charles B. Fitzsimons (Hugh Forbes), James Lilburn / James O'Hara (Father Paul), Sean McClory (Owen Glynn), Jack MacGowran (Ignatius Feeney), Joseph O’Dea (train guard Molouney), Eric Gorman (engine driver Costello), Ken Curtis  (Dermot Fahy), Mae Marsh (Father Paul's mother).
    Loc: Ireland (County Mayo, County Galway).
    Helsinki premiere 13 March 1953 Aloha, released by Astor Filmi, re-release by Lii-Filmi – telecast: 1.4.1967 TV2 etc. – VET 37902 – K8 – 3546 m / 129 min
    A NFI print with Norwegian subtitles by Per Aaman
    Viewed at Cinema Orion (Maureen O'Hara in memoriam), 7 Aug 2016

Revisited The Quiet Man which I had not seen for a while. John Ford is my favourite director (or one of my three favourites), and The Quiet Man has a special link to my favourite John Ford film, Young Mr. Lincoln. Cinema is an art form with a special attraction to violence. The subject for me of Young Mr. Lincoln is that of a man who displays great courage in stopping violence. It is the portrait of a peacemaker who knows how to act in turbulent times.

The Quiet Man is about a boxer, a professional fighter who has stopped fighting after killing a man in the boxing ring. Sean Thornton (John Wayne) has become profoundly aware of the potentially murderous impact of his fighting skills. He regrets having killed a good man, making a widow of his wife, and rendering his children fatherless. Sean has fought for money, and now all money for him is tainted, blood money.

The terrible dilemma at Innisfree revolves around the fact that Sean must fight Will Danaher (Victor McLaglen) in order to win his sister Mary Kate's (Maureen O'Hara) love. If Sean does not fight, he will lose Mary Kate. And if he fights and kills Will, he will lose Mary Kate, as well.

The related dilemma is about Mary Kate's dowry. The furniture, the spinette, and the £350 are essential to her. Sean does not take them seriously, because money and property for him are tainted and he is independently wealthy now. He must learn to understand the dowry's symbolic value, similar to the ancestral home for him. The dowry is Mary Kate's link to the tradition, the heritage, the past generations, the legacy. They are about her very identity. Also the act of the donation of the money is important as a symbol of independence. When she has finally received the money, Sean and Mary Kate unanimously throw it to the fire. Its function has been accomplished for Mary Kate. Burning the money clears it for Sean. Now Sean has not chosen Mary Kate as property, as a commodity. And now he is free to fight Will because the fight no more is connected with money.

The fight between Sean and Will is a fight of friendship, making brothers of them.

For John Ford The Quiet Man was special and unique. For him it was his only love story – which should be qualified: in the sense of a love affair between a man and a woman being the center, the raison d'être of the work. It was also a potential "last film" for him during a period when he was not certain whether he would care to continue directing.

The Quiet Man is a grown-up love story. It is about love at first sight. Both Sean and Mary Kate turn serious at moments of mutual recognition. This is no longer one among many. This is the one. This is it. End of search. A matter of gravity.

The seriousness in the key moments is the distinction of The Quiet Man which is generally a humoristic tale with a lot of singing. The revelation of love is a revelation of one's self. The other one is inscrutable, unavoidable. Falling in love this deep means redefining oneself, reinventing oneself. This is serious business, an irresistible journey to the unknown. It is also a meeting of equals, the end of freedom as a single, and the beginning of a freedom in union.

John Wayne and Maureen O'Hara, long term family friends, convey this perfectly. We sense the love in their looks, on their faces, in their movements. It is a spiritual bond. It is also a physical attraction. The physical side is even expressed via objects: Mary Kate's reaction to the sight of Sean's king size bed being transported to his home. That same bed being crushed by Sean when he throws Mary Kate on it ("Impetuous! Homeric!" is Michaeleen's comment when he sees that bed next morning and draws his own conclusions). And her reaction to the sight of the cradle which she has inherited from her mother and grandmother.

"I love red hair", says Abraham Lincoln to Ann Rutledge in Young Mr. Lincoln. So did John Ford. (And Michael Powell, but that is another story). Maureen O'Hara, above all; and Katharine Hepburn, among others. Red is a colour of passion, temperament, and an independent spirit.

The Quiet Man was Maureen O'Hara's favourite film. It was also a film that Peter von Bagh often mentioned as his personal favourite film, including in Matti Salo's extensive poll in Filmihullu magazine about "my personal favourite film". Peter's favourites changed, and The Quiet Man was not always necessarily included in his top ten film lists. I do not know why he favoured this very film. He wrote about it at length, for instance in the book Elämää suuremmat elokuvat [Films Bigger Than Life], but I doubt the answer can be found there.

The Quiet Man is a fairy-tale film like Brigadoon, a pastoral idyll, a wish-fulfillment dream. "Is that real?" asks Sean when he sees Mary Kate for the first time, and Michaeleen mentions the word "mirage". Within its fantasy approach The Quiet Man is serious about the great issues of love and violence. It is great in its poetic touch, mixing comedy, romance, and action in wonderful balance. There is a vivid sense of a community living with the elements of nature.

Favourite moments of mine: the desperate Sean rides like a wild man and meets Mary Kate who looks disturbed (see image above). Sean and Mary Kate walk to the graveyard; a thunderstorm breaks out; Sean covers Mary Kate with his jacket. The flashback to the fatal boxing match; the look on Sean's face. The scene by the fireplace: Mary Kate has learned Sean's secret; the affectionate reconciliation. The morning: the grief on Sean's face when he realizes that Mary Kate has gone.

Secrets: the brief passage of dialogue conducted in Gaelic. And the final whisper by Mary Kate to Sean's ear.

The print is no good, and the duration is only 118 min, yet this was a powerful experience.

P.S. 29 Aug 2016. At home we discussed the John Wayne walk. On screen John Wayne was a paragon of masculinity, although John Ford called him a "sissy" because Wayne was a draft dodger (where the much older Ford served in heavy duty, at great cost, missing lucrative Hollywood projects). The question of a gay aspect in John Wayne's performance was first suggested for a wide audience in The Midnight Cowboy. Famously, it is one of the biggest jokes in the French hit play La Cage aux folles written by Jean Poiret in 1973. Laurent, the son of a Saint Tropez night club owner and his gay lover, is about to bring his fiancée's ultraconservative parents to dinner, and in no time the flamboyant lover needs to learn to act like a man. The club owner suggests he should walk like John Wayne, and both are stunned at the revelation. "Actually, it's perfect. I just never realized that John Wayne walked like that" (this wording is from the Mike Nichols film adaptation, written by Elaine May, starring Robin Williams and Nathan Lane). To make things even more complicated, John Wayne learned his walk in imitation of John Ford. It is a personal version of a sailor's walk and a cowboy's walk.


I am of Ireland,
And the Holy Land of Ireland,           
And time runs on, cried she.
Come out of charity,
Come dance with me in Ireland.
– T. B. Yeats

Vaitelias mies oli Fordin pitkäaikaisin ja hellityin henkilökohtainen suunnitelma ja mahdollisesti hänen rakastetuin elokuvansa (Dan Ford, Pappy: The Life of John Ford, 1979). Ford osti oikeudet tähän irlantilaistarinaan 1936, mutta löysi tuottajan vasta 15 vuoden kuluttua. Hänen omalle Argosy-yhtiölleen tekemien ratsuväkielokuvien tehtävä oli paitsi peittää The Fugitive -elokuvan tappiot, myös kerätä rahaa Vaiteliasta miestä varten. ”Maurice Walshin novelli oli tunnelmapalanen, joka nojasi enemmän tunteeseen ja lämpöön kuin henkilöihin tai juoneen” (Dan Ford). Ford pyysi filmaamansa romaanin Vihreä oli laaksoni kirjoittajaa Richard Llewellyniä laajentamaan novelli pienoisromaaniksi, josta hän auttoi vakioskenaristiaan Frank Nugentia tekemään elokuvakäsikirjoituksen. 

Elokuva alkaa kuin Vihreä oli laaksoni. Päähenkilö kuulee kuolleen äitinsä äänen: Etkö muista millaista se oli, Seannie? Tie kiemurteli kappelin ohi. Ja tuolla on pelto, jossa Dan Tobinin sonni ajoi sinua takaa. Se oli ihastuttava pieni talo, Seannie, ja ne ruusut, no isälläsi oli tapana kiusoitella minua niistä, mutta kuinka hänkin niistä piti. Sean ei ole kuitenkaan lähdössä kotikylästään niin kuin Huw, vaan palaamassa sinne. Vaiteliaasta miehestä tulee Vihreä oli laaksoni kääntäen (Tag Gallagher, John Ford: The Man and His Films, 1986). Vaitelias mies oli niin omaelämäkerrallinen elokuva että Ford saattoi kuvitella vain yhden paikan kuvata se: Länsi-Irlanti Galwayn lahden ympärillä (Dan Ford). Vaitelias mies on tapainkuvaus, joka hahmottaa rakkauteen ja avioliittoon liittyvät käyttäytymissäännöt ja -muodot tietyssä täsmällisesti nähdyssä yhteisössä sekä draamallisesti että koomisesti; tämä määritelmä pätee myös ironiassaan katkerampaan Renoirin Pelin sääntöihin. Ja eikö ranskalaisen ja amerikkalaisen elokuvan suurten humanistien kehityksessä sotaa edeltävistä proletaarikuvauksista värikylläiseen fantasiaan ja elämän ja teatterin suhteisiin (Pelin säännöt rajapyykkinä ) ole jotain yhteyttä? Vaiteliaassa miehessä esitetyt tavat vallitsevat yhä Connemarassa, josta vanhempani tulivat; se on Irlannin köyhin maakunta ja ainoa jota Cromwell ei ikinä valloittanut (John Ford). Fordille Vaitelias mies oli hyvin ”seksikäs tarina” ja ”kypsä rakkaustarina”, hänen ensimmäisensä. (Miehen ja naisen rakkaus kulkee tietysti läpi Fordin tuotannon, mutta näin hallitsevana ehkä vain elokuvissa The World Moves On, Rio Grande ja Mogambo.) Samalla Vaitelias mies on kansan- tai kyläkomedia, jossa Fordin rakastamat humoristiset hahmot, tilanteet, repliikit ja näkökulmat pääsevät valloilleen. Vaitelias mies on Fordin kauneimpia ja hauskimpia elokuvia, todellinen kukinto hänen Irlannin sarjasssaan (Mother Machree, Hangman’s House, Ilmiantaja, The Plough and the Stars, Vihreän saaren kansa, Jack Cardiffin pääosin ohjaama Young Cassidy;  jotkut lukevat joukkoon myös walesilaiskuvauksen Vihreä oli laaksoni) ja hänen uransa suurimpia kaupallisia menestyksiä, josta hänet oscaroitiin viimeisen kerran.

Russell Campbell (The Velvet Light Trap No.2, Fall 1971; 2. P. No. 17, Winter 1977), Jeffrey Richards  (Focus on Film No. 6, Spring 1971) ja Peter Wollen (Signs and Meaning in the Cinema, 1969; Merkityksen ongelma elokuvassa, 1977) ovat kiinnittäneet huomiota Fordin ihanneyhteisöihin. ”Monessa suhteessa maailma, jonka Ford tuo eloon Apassilinnakkeessa (voisi yhtä hyvin olla Vaiteliaassa miehessä – MV) muistuttaa orgaanisen yhteisön mallia, jonka rakensi sosiologi Ferdinand Tönnies klassikossaan Gemeinschaft und Gesellschaft ja myöhemmissä teoksissa. ”Gemeinschaftilla” (yhteisö) kuvataan esiteollisessa yhteiskunnassa vallitsevaa sosiaalisen järjestyksen muotoa, jota luonnehtii yhtenäisyys, lujat sukulaisuus- ja ystävyyssiteet, suhteellinen rauha, läheiset siteet maahan, kotituotanto ja vaihtokauppa ja kansantaiteiden kukoistus. Sitä vastoin ”Gesellschaft” (liitto) on moderni atomisoitumisen, perheen hajoamisen, henkilökohtaisen vieraantumisen, massateurastussotien, korkean maantieteellisen liikkuvuuden, kaupallisuuden ja tieteen maailma. Keskiajalta peräisin olevat auktoriteettisuhteet (joita Tönnies piti paternalistisina hyvässä mielessä) antoi ”Gesellschaftissa” tietä voimaan perustuvalle riistolle. ”Gemeinschaft”, Tönnies kirjoitti, oli ”yhdessä elämisen pysyvä ja aito muoto”. (Campbell) Fordilla oli taipumus siirtää ihannesyhteisönsä pois nykypäivän Amerikasta historiaan (kaihoisan affektiivisesti kuvattu vanhan syvän etelän pikkukaupunki Judge Priestissä tai elokuvassa Ja aurinko paistoi... ei ole kuitenkaan vailla ristiriitoja) tai muihin maanosiin (Vaiteliaan miehen Irlanti, sukulaisteoksen Etelämeren seikkailijat Polynesian saari). Kun suunta Fordin elokuvissa on Amerikkaan ja länteen, jossa erämaa muutetaan puutarhaksi, on se myös takaisin kotiin, Irlantiin, joka nälänhädän ja itsenäisyyssodan vaimojen sijasta näyttäytyy Vaiteliaassa miehessä hyvinvoipana rauhanomaisena idyllinä. Ford tuotti pettymyksen niille, jotka odottivat hänen sodan jälkeen tarttuvan nykypäivään Vihan hedelmien tapaisella ankaralla realismilla. Hän on aina ollut nostalgikko, ja Vaiteliaassa miehessä hän vie elokuvaperheensä (mukana Abbey Theatren kasvatti Barry Fitzgerald) juurilleen ja luo Irlannin sellaisena kuin vain koti-ikävä voi sen nähdä.

”Elokuvan kaupallisuus ja juovuttava Technicolor ovat omiaan hämärtämään sen dokumentaariset ja brechtiläiset aspektit. Ford läpikäy nopeasti Innisfreen yhteiskunnan analyysin. Siirrymme rautatieasemalta maalle, kaupunkiin, kirkkoon, pubiin ja tapaamme junailijoita, ajureita, pappeja, aristokraatteja, tilanomistajia, IRA:n, juomareita, peltotyöläisiä, anglikaanista papistoa. Mutta jälleen monet henkilöhahmot tarjoavat niin tunnelmallisia vinjettejä (ja heidän esityksensä ja komediansa ovat niin viehättäviä ja hauskoja) että yhteisön sosiologinen kompleksisuus ei ole heti näkyvissä, huolimatta elokuvan lakkaa-mattomasta keskittymisestä yleisiin tapoihin. Kuitenkin Connemara on kolmannen maailman kulttuuri, pohjimmiltaan gaeliläis-irlantilainen, mutta roomalaiskatolisen kirkon ja Englannin vaikutuksen alainen.” (Gallagher) Tässä patriarkaalisessa yhteisössä ”myötäjäiset ja huonekalut ovat naisen identiteetti, hänen itsenäisyytensä”; ”huonekalut ovat osa hänen persoonaansa kuin tyttönimi ja rahat mahdollistavat sen, ettei hän ole täysin riippuvainen aviomiehestään” (Molly Haskell, From Reverence to Rape). Miehen roolina on voimainkäyttö.

Fordin mukaan väri on osa Vaiteliaan miehen draamallista rakennetta, ja ilman sitä kohtaukset eivät välity. ”Heti jouduttuaan Irlannin maiseman ja uneliaisuuden lumoihin John Waynen Sean Thornton tuntuu olevan kietoutunut dialektiseen ristiriitaan lihanhimon lämpimien ruskeiden ja punaisten ja katolisen protokollan kylmien sinisten ja vihreiden välillä. Tässä yhteydessä Maureen O’Haran liekehtivä punainen tukka on yhtä paljon luonnonvoima kuin tyylikeino. Fordin aistillisuus ei ole koskaan ennen eikä jälkeen ollut näin tutkittua. Tuuli piiskaa pitkän hameen tytön vankkoja jalkoja vasten melkein El Grecon veroisella pyyhkäisyllä ja jännitteellä, ja rankkasade paljastaa rakastavaisten lihan painautuneena konvention ja tukahduttamisen tarttuvaa kudosta vasten.” (Andrew Sarris, The John Ford Movie Mystery, 1976) Philippe Haudiquet’n (John Ford, 1966) mukaan Irlannille ominainen vedellä kyllästetty valo on auttanut Fordia saavuttamaan pehmeitä ja mietoja sävyjä, ja väri osallistuu läheisesti teoksen maalauksellisen ja lyyrisen luonteen luomiseen. Samoin Victor Youngin sovittama hieno irlantilainen musiikki. Vaitelias mies lähenee mystiikkaa.

Markku Varjola, 1990

No comments: